Emmin kommentti edelliseen tekstiini herätti, miten olenkin jättänyt blogin niin rempalleen ja vielä siihen tilaan, että kaikki luulevat minun hyppäävän pian katolta tai vielä pahempaa - palaavani kotiin luovuttajana!
Välillä oli sellainen olo, että en jaksa, en kertakaikkiaan voi jatkaa eteenpäin, mutta sitten aina välillä elämään tuli valonpilkahduksia. Näitä pilkahduksia tuli ystävien muodossa, kolmeen eri otteeseen sain vieraita ja pienen lepohetken arkipäivästä sekä jotain muutakin sisältöä elämään kuin työ, työ ja työ.
Myös kollegan pienet söpöliinit saavat kummasti hymyn huulille, pyyteetön rakkaus on kai se kaikista paras muoto.
Keskustellessani erään kollegani kanssa, sain hyvän neuvon, jota en täällä viitsi toistaa kun äiti kuitenkin lukee blogiani. Sen sijaan erään paikallisen neuvon voin tänne kirjoittaa: "Mene rannalle ja juo itsesi humalaan".
Noh, humalaan en itseäni juonut, mutta muutama drinkki uppoaa kyllä kitusiin pakottamatta. Onneksi seurakin oli hyvää.
Työt, ne työt. Niitä on riittänyt, mutta viime viikkoina olen löytänyt taas motivaationi. Haluan auttaa ihmisiä ja olla muutakin kuin teennäisesti hymyilevä urpo. Toisaalta pakko sanoa, että vaikeina aikoina työ oli pelastusrenkaani, ainoa syy miksi pysyin käynnissä, ja siitä olen kovin kiitollinen. Lähin esimieheni, joka on jo kohteesta poistunut sanoi huomanneensa minun kohentuneen moraalini ja se sai minut hymyilemään entistä leveämmin, kiitos ja näkemiin!
Syy motivaationi nousuun olisi kaiketi syytä kertoa. Tiedättehän kun me saamme esittää toiveita siitä mihin haluaisimme töihin? Noh, tämä tyttö (
sekä toinen joka on vieressä alapuolella olevassa kuvassa) saivat ne ensimmäiset toiveensa! (
Kuten kuvasta näkyy, niitä oltiin myös juhlimassa - tämä nimittäin otettiin samana iltana kun saimme tiedon.)
Ensi talven minä tulen nimittäin viettämään Intiassa!
