Granilla.

Paljon on tapahtunut ja paljon tulee vielä tapahtumaan. Pää on sekaisin, en tiennyt mitä kirjoittaa edes Facebookin status-päivitykseksi, joten turha odottaa varmaan että pystyisin tänne tarinoimaan myöskään. Sydämeen sattuu, mutta sitä kutsutaan kai elämäksi. 

Eniveis, tälläisen tyypin kanssa hengailin tänään.

PS. Kiitos kommenteista kaikki!

Mustaa lunta.

Lähtölahjaksi saatu kaunis, tuomaan lunta muuten niin lumettomaan talveen. 

Se viimeinen hetki Norjassa lähenee, jo vuorokauden kuluttua minun pitäisi olla perillä määränpäässäni.
Lisää kuulumisia sieltä, heti kunhan vain kerkeän.

Päivän verran vähemmän.

Nyt ollaan taas hetken verran lähempänä lähtöä. Vietin eilen viimeisen yön töissä, aamulla pakkasin kamat kaapista laukkuun ja sanoin heipat, tulin kotiin, nukuin, heräsin ja nukuin vähän lisää. Nyt onkin rytmi jo käännetty normaaliksi. Olen siis valmis toisenlaiseen arkeen. 

Heräsin miehen sängyssä pyörimiseen ja omituiseen vikinää muistuttavaan ääneen, silittelin hetken toista varovasti etten herättäisi, ja hetken kuluttua se lopetti. Painajaisia kenties. Jätin sen nukkumaan kun itse hiivin läppäri kainalossa keittiöön kahvin keittoon. 

Nyt mielessä pyörivät kaikki muuttoon liittyvät asiat, jotka pitäisi hoitaa. Innostus niiden suhteen on nollassa, mutta onhan tässä vielä aikaa. 

Aion nauttia pari päivää vapaudestani, sillä kohta se alkaa taas: puurtaminen ja uuden oppiminen.

Farvel.

Tiistaina se tuli, viestiä AM:ltä, joka toivotti tervetulleeksi kohteeseen. Samalla myös viimeinenkin epäilys, etten olisi lähdössä, haihtui.

Jotenkin takaraivossa on kolkutellut jotain tulee vielä tapahtumaan, enkä pääse lähtemään. Ja jotenkin kuvittelin että minut olisi unohdettu. Älkää kysykö miksi, stressaan vaan ihan suotta. Mutta toisaalta, en muista koskaan jännittäneeni niin paljon kuin tein ensin haastattelussa ja myöhemmin opaskoulussa sillon ekalla kierroksella. Ehkä se on se unelmaduunin tuoma paine.

Kirjettä lukiessani tulin hirveän inspiroituneeksi, haluan tehdä työni viimeisen päälle, olla positiivinen työtoveri ja hyvä asiakaspalvelija. Toivottavasti se kestää. Uskon kauden olevan hyvin erilainen kuin viimeksi Kanarialla viettämäni, silloin olin vielä nuori ja sinkku. Nythän olen seminuori ja (semi)sinkku.

Torstaina sähköpostiin putkahti myös jotain muuta.
Keskiviikkona 21.syyskuuta, kello yhdeksän aamulla, jätän Norjan taakseni lopullisesti.

Ut på tur, aldrig sur.

Vaikka en tässä blogissa aio keskittyä paljonkaan Norjaan ja siitä kertomiseen, saatetaan siihen viitata aina satunnaisissa postauksissa - ja tällä kertaa koko materiaali käsittelee kotikaupunkiani.

Me päädyimme asumaan Drammeniin parin vuoden Opplandissa asumisen jälkeen. Ilmoitin miehelle, että enää en jaksa, nyt on aika vaihtaa maisemaa isompiin kuvioihin. Tuohon aikaan olin jo nykyisessä työssäni ja muuton jälkeen työmatkan kesto pysyi samana, muutimme vain vastakkaiselle puolelle. Osloa emme edes ajatelleet muuttokohteeksi, mies kun on itse siellä asunut muutaman vuoden ja sanoi ettei sinne mielellään palaisi. Minä itse taas en ole kaupungista pitänyt missään vaiheessa, löytyyhän sieltä kauniita ja mielenkiintoisia alueita, mutta se ei silti tee Oslosta lämminhenkistä asuinympäristöä.

Drammen sijaitsee Oslon eteläpuolella, matkaan autolla menee noin puoli tuntia. Tämä on kaupunki, joka sijaitsee Oslonvuonon rannalla, jonka keskellä virtaa leveä joki ja molemmilla puolilla kohoavat korkeat rinteet. Asukkaita täällä on vajaa 65.000. Ihanat ostosmahdollisuudet viehättävässä keskustassa, sekä mukavat ravintolat ja pubit houkuttelevat asukkaita lähtemään kodeistaan ihmisten ilmoille. Täältä löytyy oikeastaan kaikki isojen kaupunkien palvelut (Norjan yhdeksänneksi suurin kaupunki muuten) plus muuta mukavaa, esimerkiksi pari laskettelurinnettä, joista toisen näkee meidän parvekkeeltamme. Ja nyt puhutaan siis oikeista, jyrkistä laskettelurinteistä, ei mistään Helsingin pulkkamäistä.

Drammen on tunnettu Strømsgodset IF-jalkapallojoukkueestaan, monista silloistaan (sinänsä ei kovinkaan yllättävää sillä kaupunki on jakautunut joen kahdelle puolen) sekä panimostaan, joka sijaitsee ihan keskustan tuntumassa joen rannalla. Täällä saa siis paikallista olutta! Kivana ekstrainfona vielä, että Drammenin ystäväkaupunki Suomessa on Lappeenranta, puistosta löytyikin viime keväänä kyltti jossa luki tuo ihan selkeä suomalainen nimi, ja se sai pari tyttöä hiljentymään ja ihmettelemään. Sitten internetin ihmeellisessä maailmassa seikkaillessa saatiin selvitettyä tuo kummallisuus.

Kauniin syyspäivän kunniaksi, lähdimme patikoimaan poikaystävän kanssa joen toiselle puolelle, missä kipusimme melko jyrkän nousun ylös Spiraltoppenille, joka on yksi Drammenin kuuluisimmista nähtävyyksistä. Tämä oli itselleni vasta toinen kerta, edellisen kerran mukana oli muutama ystävä Suomesta ja maassa vielä lunta. Tämä oli hivenen reissu kelin osalta, mutta allekirjoittaneen kunto meinasi kyllä loppua kesken. Kesällä on tullut ilmeisesti laiskoteltua.

Okei, myönnetään, jossain vaiheessa saatoin vähän valittaa, puhua kuolemisesta jne. mutta eihän sitä patikointia keskenkään voinut jättää. Uudet tennarit pääsivät ekaa kertaa ulkoilemaan, rakoilta säästyttiin - toistaiseksi. Ostin muuten suomesta jonkun urheiluliikkeen junioriosastolta, joskus on hyvä kun on pieni jalka, säästypähän rahaa. Pohkeet tuntuivat olevan hapoilla jo siinä vaiheessa kun polku oli vasta aluillaan (kaupungin kadut nousevat melko jyrkästi rinnettä pitkin) ja kun pääsimme ylös oli pakko istua muutama minuutti ihan hiljaa, haukkoa henkeä ja miettiä, että hulluko sitä on kun itselleen tälläistä tekee. No eipä se oikeastaan ollut päällimmäisenä mielessä, vaan se, että tätä pitäisi harrastaa useammin. Enkä puhu himourheilusta vaan patikoinnista. Ovatkohan norjalaiset onnistuneet aivopesemään minut?

Jääneekö tämä meidän viimeiseksi yhteiskuvaksi? 

Minulle tuli heti mieleen eräs toinen kuva tämän nähtyäni. Se otettiin kaksi ja puoli vuotta sitten Teneriffalla lomaillessa ja on jotenkin ihan samannäköinen kuin tämä. Ja hei, näätteks miten meillä molemmilla on tukka ihan samallaisesti pystyssä?

Joku oli parkkeerannut auton todella hienosti polun varteen, yksi renkaista oli niin syvällä pienessä ojassa, että auton pohja kosketti maahan, siitäpä ei ihan helposti liikkeelle lähdetä. Vain pientä vahingoniloa tuntia jatkoimme matkaa kotiinpäin. (Puolustukseksemme (voi haloo mikä sanahirviö!) voimme sanoa, että kuljettaja ei siis ollut paikalla.) Palkinnoksi reippailustamme ostimme torilta kotiin mukaan luumuja ja mansikoita, mahdottoman maukkaita molemmat. Toivottavasti niitä on vielä ensi viikolla saatavilla. Huomenna aloitan nimittäin viimeisen työviikkona Norjassa.

Sunshine Award.

Jee, kakkosblogilleni tuli jo ensimmäinen tunnustus ja sen mukana pieni haaste. Tehtävänä tuttuun tapaan on vastata kymmeneen kysymykseen ja lähettää edelleen kymmenelle bloggaajalle. Inka lähetti tämän edellisen tekstini kommenttiboksissa, joten täältä pesee tyypit! 


1. Suosikkiväri: Sininen

2. Suosikkieläin: Koira

3. Suosikkinumero: 9, 19, 29... Oikeastaan kaikki numerot jotka päättyvät yhdeksikköön.

4. Suosikki alkoholiton juoma: Farris Lemon&Lemongrass, Muumi-limppari, ja tietysti tuo elämäneliksiiri Coca-Cola (sokerilla!)

5. Facebook vai Twitter? Facebook, mutta yritän kyllä opetella käyttämään Twitteriä paremmin.

6. Intohimosi: Matkustelu.

7. Saada vai antaa lahja? Olen äärimmäisen huono lahjojen antaja ja melkoisen itsekäs ihminen, eli pakko vastata tähän, että niiden saaminen on kivempaa. Poikaystäväni on muuten erinomainen lahjojenantaja (onko se yhdyssana?). 

8. Suosikkikuvio: ympyrä, pallo. Tämä näkyy eniten koruissa. (Nelikulmio jos puhutaan askartelusta.)

9. Suosikkiviikonpäivä: Normaalissa duunissa ehdottomasti viikonloppu ja erityisesti perjantai. Nykyisin lempparipäivää ei ole. 

10. Suosikkikukka: mikä tahansa saatu kukka! Alla näkyvää puska on kivoin ikinä.

Ja blogitunnustukset lähtevät seuraaviin osotteisiin (aakkosjärjestyksessä lukulistastani): 

be yourself.

Don't mind me I'm just sailing

I can't stop now I know who I am

Käpälämäen Homsantuu (Käpälämäki oli yllättävän vaikea kirjoittaa)

Muuttolintuja syksyllä

Ruutukassillinen pikkuaaltoja

Tuulan turinat

tuulee tuulen mukana

twilight cola.

Uutisia pesukarhujen saarelta

Kiitos ja kumarrus, toivoittavasti haastetut jaksavat osallistua!

Kriti for the first time.

Vuosi oli 2005 kun muutin ensimmäistä kertaa ensimmäistä kertaa ulkomaille. Tunteita, joita silloin tunsin on nyt vaikea muistaa, mutta ainakin yksi asia, mikä minussa pätee vielä tänäkin päivänä on se, että heittäydyn. Keksin asian, jonka haluan, enkä päästä siitä irti ennen kuin olen sen saanut. (Toim. huom. tämä ei päde ihmissuhteisiin.) 

Kaikki alkoi siitä, että toukokuussa 2005 suuntasin lomalle Kreetalle Haniaan ja kotiin päästyäni olin varma, että se on paikka, jonne haluan palata. Varasin uuden matkan, ja kesäkuun lopussa lensin takaisin tuolle ihanalle saarelle. Vähän ennen kuin viikko oli ummessa ja lento kotiin olisi odottanut, olin löytänyt työn ja asunnon ja palautin paluulipun matkanjärjestäjälle hymyissä suin.

Tuo kesä oli täynnä uusia kokemuksia, tutustuin ensimmäistä kertaa täysin uudenlaiseen kulttuuriin, ihmisiin, jotka eivät katsoneet kelloa yhtä tarkasti kuin me pohjoismaalaiset ja joiden temperamentti oli jotain ihan erilaista. Rakastuin kreikkalaiseen ruokaan, ilmastoon ja ihmisten sosiaalisuuteen. Opin puhumaan englantia ja uusia käyttäytymissääntöjä. Rakastuin ja särjin sydämeni. Sain sekä menetin ystäviä. 

Tutustuin ensimmäistä kertaa suomalaisiin, jotka työskentelivät oppaina. Tuo oranssiin pukeutunut, hymyilevä jengi, jolla tuntui aina olevan mielekästä tekemistä ja koko ajan hauskaa, tuntui nuoresta tytöstä kiehtovalta. Siitä se kaikki sitten lähti ja loppu on historiaa.

Kaikki kuvat opaskaverini ©Peter Kronqvist.

A journey of a thousand miles must begin with a single step.

- Lao Tsu

Ajatus uudesta blogista on ollut vireillä jo pitkään, ja jotenkin tuntuu oikealta aloittaa uusi luku täällä blogistanin puolella, kun ihan oikeassa elämässäkin puhaltavat uudet tuulet.


Hei siis teille, jotka seurasitte mukana vanhan blogin puolelta ja tervetuloa teille, jotka olette ihan uusia! Tämä blogi toimii päiväkirjana minulle, ystäville kotipuolessa sekä tietysti kaikille joita vain kiinnostaa lukea seikkailuistani maailman pyörteissä.

Jotta teille selviäisi hieman paremmin millainen tyyppi ja bloginpitäjä minä olen, lienee hyvä kertoa ensin vähän lähihistoriastani.

Olen tällä hetkellä 25-vuotias ja tytöttelen edelleen itseäni. Olen matkustanut ja muuttanut ahkerasti sekä Suomessa että ulkomailla valkolakin saamisesta asti, josta vuosia on kulunut jo vähän yli kuusi. Lukiovuodet vietin Jyväskylässä, kaupungissa, johon en koskaan tule palaamaan.

Viimeiset kolme vuotta olen asunut kuitenkin Norjassa ja siitä ajasta kertoo vanha blogini, joka tulee ainakin vielä toistaiseksi pysymään julkisena. Ilokseni voin sanoa, että uskon kehittyneeni bloggaajana, ainakin jos noihin alkuajan postauksiin verrataan. Kerron asioista rehellisesti ja joskus jopa liikaa, mutta omapa on häpeäni. Ja toisaalta, eikö se ole kivempaa lukea juttuja ihan oikeasta elämästä?

Rakastan tavata uusia ihmisiä ja tutustua erilaisiin kulttuureihin. Mielestäni matkailu on ylikivaa, mutta toiseen maahan ja ihmisten elintapoihin tutustuminen ei onnistu parin viikon lomalla. Tämän vuoksi opastelu onkin kai minulle töistä paras. Matkaoppaana olen ollut jo aiemmin (kaksi kautta), ensimmäisen niistä Teneriffalla, ja toisen Kreetalla. Täksi talveksi olen kuitenkin suuntaamassa Gran Canarialle.

Elokuvat, musiikki ja lukeminen ovat harrastuksista kivoimpia, mutta kaikkein mieluiten istun sohvan kätköissä hyvien ystävien seurassa lasillinen omppusiideriä kädessäni ja jotain hyvää mussutettavaa toisessa.

Tässäpä teille pureskeltavaa, toivottavasti jaksatte seurata mukana ja kommentoida ahkerasti!

PS. Jaksatteko lukea tälläistä fonttia, vai vaihdetaanko heti kättelyssä?
HUOM! Muutin fonttia, mutta se saattaa kyllä vielä vaihtua kunhan vain löydän mieleiseni. Kiitos kun annoitte mielipiteenne asiasta!

Follow my blog with Bloglovin