torstai 13. lokakuuta 2011

Kuin toinen koti.


Kun lentokoneen pyörät noin kuukausi sitten koskettivat kiitoradan pintaa, tuntui kuin olisin saapunut takaisin Teneriffalle. Siksi tuntuikin niin kovin oudolta, että terminaali oli ihan oudon näköinen eivätkä bussitkaan olleet siellä tutussa paikassa. Maisema autosta katsottuna oli kovin karu ja Playa del Ingles oli ihan liian suuri kaksikaistaisine teineen ja suurine liikenneympyröineen. "Megahotelleita" kohoili joka puolella ja mieleen tuli vain kysymys että miten hitossa minä opin liikkumaan täällä?

Pari ekaa päivää meni ihmetellessä ja oikeastaan mistään mitään ymmärtämättä, mutta ohjelmassa oli ensimmäisenä perjantaina ohjelmaa, joka toi hymyn väkisin huulille: kuuden päivän matka Teneriffalle. Satamaan täällä Granin puolella ajaessa ei reitti tuntunut olevan tuttu edes edellisvuoden oppaille, joten päädyimme harhailemaan hetkeksi vuorille. Pieni jännitys tuntui jo kohoavan mahanpohjassa ja erään kollegan suusta purkautui useaankin otteeseen muutama voimasana, "v*ttu jos me ei keretä sille laivalle". Kyllähän sinne sitten kuitenkin kerettiin. Perillä Santa Cruzissa olimme kun pimeä oli jo laskeutunut, ja moottoritietä pitkin ajellessa oli olo nostalginen. Juuri samalla tavalla saavuin ensimmäistä kertaa Americakseen.

Oli jotenkin hirveän lohdullista huomata ettei Teneriffa ollut muuttunut paljoakaan poissa ollessani. Se oli vielä ystävällinen, kaunis ja iloinen. Rakastuin joihinkin paikkoihin uudestaan, huomasin edelleen inhoavani brittituristeja ja onnistuin huomaamaan että Puerto de la Cruz onkin itse asiassa mielenkiintoinen eikä ainoastaan vanhoille ihmisille sopiva paikka. Teneriffa tulee varmasti jatkossakin olemaan se saarista paras.

Mikä ihaninta, matka sinne kasvatti meidän suomalaisten tiimihenkeä ja antoi meille mahdollisuuden tutustua rauhassa paremmin toisiimme. Motivaatio takaisin Gran Canarialle tullessa olikin ehkä juuri tuon jälkeen paljon korkeampi. Tästä tulee hyvä kausi.

Luoja, lukemattomien blogimerkintöjen listalla on jo lähes kuusisitaa merkintää. MILLOIN mulla on muka aikaa lukea ne kaikki?!

6 kommenttia:

Heli kirjoitti...

Tämä blogi tuntuu niin paljon positiivisemmalta kuin entinen. Olet ilmeisesti päässyt taas oikeaan elementtiisi.

Kuvia katsellessa en voi olla vähän kadehtimatta työpaikkaasi, kun itse istun täällä toimistossa, jossa kylmä alkaa tulla ulkoa sisälle. Parhaaseen norjalaiseen tapaan ;)

Emmi kirjoitti...

Hehe, täällä ei vapaa-ajalla jaksa ajatella niitä negatiivisia asioita. :)

Kiva, kannattaa varmaan pikkuhiljaa vihjailla pomolle että siellä on kylmä niin ens talveks on jo hommat fiksattu. ;)

Sanna kirjoitti...

Ihana kuulla et siellä menee hyvin! Alku on aina niin sellasta hulinaa, mut ai että se hetki kun tuntee et asiat tasaantuu, arki alkaa, ja on vieläkin onnellinen (toivottavasti sä oot). Kuvat on aika, noh, kateutta herättäviä.
Nauti Emmi!

Emmi kirjoitti...

Eiköhän tämä hyvä olo ole tullut pysyäkseen. Tänään ihmettelin ääneen bussissa, että mikä muhun oikein iski kun edes sinne Norjaan lähdin. Kaveri vieressä vastasi rakkaus. Niinpä, mutta olisinpa tajunnut lähteä sieltä pois jo aiemmin!

emmi kirjoitti...

Kiva kuulla miten siellä menee. Pidä lippu korkealla :)

Emmi kirjoitti...

koitetaan pitää se siellä! :)