Päivän avautuminen.

Kyllä, minä, kuten varmasti kaikki muutkin asiakaspalvelijat, rakastan asiakkaita. Ihmiset ja kanssakäyminen heidän kanssaan on se syy miksi olen tälle alalla lähtenyt, ja tulen varmasti pysymäänkin vielä pitkään. Kuitenkin voin samaan syssyyn sanoa, että ne ovat ne samaiset asiakkaat, jotka voivat tehdä työpäivistä ihan kamalia ja saada meidät itkun/hermoromahduksen partaalle.

Minä ymmärrän, jos jokin vialla, että asia tulee korjata, ja me teemme parhaamme, että se järjestyisi mahdollisimman nopeasti. Joskus asia saattaa olla kuitenkin sellainen, ettei sitä pystytä välttämättä korjaamaan kovin nopeasti, eikä välttämättä tavalla jota asiakas toivoo.

Joskus myös lomalle lähtiessä vastaan tulee odottamattomia tilanteita, esimerkiksi huonoa säätä (jota ei tosiaankaan ole tilattu etukäteen matkanjärjestäjän toimesta) tai vaikkapa lennonmyöhästymisiä, joille me työntekijät emme voi mitään. Se, että mukana on vanha ja raihnainen äiti, tai katras lapsia, ei saa konetta saapumaan ja lähtemään yhtään nopeammin. Se, että minulle huudetaan, ei saa minua kohtelemaan teitä mitenkään erikoisella tavalla. Se, että asiakas ottaa nimeni ylös (kyllä, voin tavata sen mikäli he eivät sitä osaa kirjoittaa) ja uhkaa ottaa yhteyttä pomooni Suomessa, ei liikuta minua pätkääkään, sillä tiedän toimivani oikein. Ainoa mitä asiakas huutamisellaan saa aikaan, on paha mieli puolin ja toisin. Ja mitäs veikkaatte - kuinka paljon auttamishalukkuuteeni vaikuttaa se, onko toinen osapuoli ystävällinen vai kauhea bitch minua kohtaan?

(Ja kyllä, tätä tekstiä on editoitu muutamaan otteeseen.)

Sunnuntai oli kovin surullinen...

...sillä silloin tapahtui kauheita: vesipullo ja rakas Macbookkini ihastuivat toisiinsa ja sen seurauksena kone pimeni. Minä murruin totaalisesti, istuin huoneen lattialla ja itkin konetta halaten. Suurin henkilökohtainen tragedia mitä olen koskaan kokenut... Tai ehkei sentään, mutta sillä hetkellä se tuntui siltä.

Niinpä maanantaiaamuna hurautin autolla Las Palmasiin norjalaisen kollegan kanssa, joka lupautui kartanlukijaksi. Ekaa kertaa yksin autolla pääkaupungissa, ja heti ekalla yrittämällä osuimme oikealle kadulle. Ei huono juttu ollenkaan jos saan sanoa. Mac-kauppaankin löysimme helposti, ainoa asia mikä meinasi tulla eteen oli kielimuuri.

Keskustelu mactohtorin kanssa menikin seuraavasti:
"Do you speak English?"
"Nooo..."
Minä laitan koneen pöydälle ja vastaan:
"Aqua. Mucho aqua."
"Oooh nooooo!"
"Oooh yeeeess..."

Olo oli vähän tälläinen kun huomasin mitä oli tapahtunut, tukkasin sojotti varmaan samalla tavalla.

Nyt sitten odotellaan mitä tulee tapahtumaan ja kuinka kallis tikki tästä oikein seuraa. Kellä on maailman huonoin tuuri?

Pieni tauko.

Se tunne, kun sängystä ylös nouseminen ei tee kipeää vapaapäivän aamuna. Se kun tietää, että tänään on koko päivä aikaa tehdä jotain kivaa. 

Se jokin kiva oli autolla ajelu ympäriinsä parin kollegan kanssa. Käytiin rannalla, valitettavasti bikinit ja pyyhkeet eivät olleet messissä, joten mereen asti emme päässeet pulahtamaan. Gran Canaria alkaa pikkuhiljaa aukeamaan minulle, onneksi vapaapäiviä on viikossa kaksi, se tuntuu ihan luksukselta. 

Kävimme Arguineguinissa, ihastelimme hulppeita timeshare-kämppiä ulkoapäin, söimme rantaravintolassa Amadoresissa ja kuuntelimme musiikkia ikkunat auki auton kiemurrellessa kallion ja meren välissä kulkevaa tietä pitkin. Kotimatkalla takapenkkiläinen nukahti ja ajotapa piti muuttaa rauhallisemmaksi. Shh, annetaan sen nukkua vielä vähän. Tätä lisää kiitos.

Hau!

Mulla on ollut paha tyyli kirjoittaa kaikesta mitä on tapahtunut jo aikoja sitten, yritetään tänään jotain uutta siis. :) Elikkäs juuri nyt istun meidän toimistolla, suomitiimin pomon kanssa joka yrittää tehdä töitä ja minä vaan häiriköin sitä. Mulla on juuri nyt "viikonloppu", eli oon vapaalla tämän ja huomisen. Tarkoituksena oli suunnata rannalle hankkimaan rusketusta mutta pilvinen sää esti sen. Käytin päivän sitten käymällä lounaalla työkavereiden kanssa, ostamalla karkkia (suomalaista tottakai, Gran Canaria on ihana!) ja vähän muunkin shoppailun parissa.

Olin fiksu ja vietin kerrankin krapulattoman vapaapäivän, tänään asia kuitenkin korjaantunee, sillä yksi kollega viettää synttäreitään ja ilta kulunee ruoan ja viinin parissa. 

Parasta, mitä viikon sisällä on tapahtunut: Kuparipannu aukesi. Niille, jotka eivät tunne Kupsun mainetta, voin kertoa, että se on paras ravintola lähimaastossa. Suomalainen, kuten nimestäkin jo kuulee, mutta meille ulkosuomalaisille se on ainoastaan positiivinen asia. Voin kyllä kertoa, että muutkin pohjoismaalaiset rakastavat sitä ja listalta löytyy muutakin kuin suomalaisia erikoisuuksia. Oh, toivottavasti mentäis sinne tänäänkin syömään, pitänee vaan kysellä synttärisankarin mielipidettä asiaan...

Oikeasti, ihan uskomatonta miten nopeasti aika täällä menee. Kohta kuukausi täynnä jo täynnä. Kaikenlaista draamaa on jo kerennyt syntyä (eikä allekirjoittanutkaan ihan syytön ole) ja hauskoja kommelluksia, vaikka en olekkaan varma kannattaako niistä kertoa... Noh, ehkä nyt yhden esimerkin voisi antaa eräästä kollegasta, joka oli baarista selvinnyt melkein kotiin asti. Melkein tarkoittaa sitä, että aamulla tämän kyseisen kollegan naapureiden lähtiessä töihin, he löysivät tämän nukkumasta rappukäytävästä oman kämppänsä oven ulkopuolelta, avaimet lukossa. Kyllä minusta tämä on tosi hauskaa. :D

No niin tästä saa ilta luvan alkaa, kuvat on muuten otettu Aqualandista, mistä löyty mun lempparielukoita heti koirien jälkeen. (Otsikko muuten viittaa näiden eläimien ääntelemiseen...)

Kuin toinen koti.

Kun lentokoneen pyörät noin kuukausi sitten koskettivat kiitoradan pintaa, tuntui kuin olisin saapunut takaisin Teneriffalle. Siksi tuntuikin niin kovin oudolta, että terminaali oli ihan oudon näköinen eivätkä bussitkaan olleet siellä tutussa paikassa. Maisema autosta katsottuna oli kovin karu ja Playa del Ingles oli ihan liian suuri kaksikaistaisine teineen ja suurine liikenneympyröineen. "Megahotelleita" kohoili joka puolella ja mieleen tuli vain kysymys että miten hitossa minä opin liikkumaan täällä?

Pari ekaa päivää meni ihmetellessä ja oikeastaan mistään mitään ymmärtämättä, mutta ohjelmassa oli ensimmäisenä perjantaina ohjelmaa, joka toi hymyn väkisin huulille: kuuden päivän matka Teneriffalle. Satamaan täällä Granin puolella ajaessa ei reitti tuntunut olevan tuttu edes edellisvuoden oppaille, joten päädyimme harhailemaan hetkeksi vuorille. Pieni jännitys tuntui jo kohoavan mahanpohjassa ja erään kollegan suusta purkautui useaankin otteeseen muutama voimasana, "v*ttu jos me ei keretä sille laivalle". Kyllähän sinne sitten kuitenkin kerettiin. Perillä Santa Cruzissa olimme kun pimeä oli jo laskeutunut, ja moottoritietä pitkin ajellessa oli olo nostalginen. Juuri samalla tavalla saavuin ensimmäistä kertaa Americakseen.

Oli jotenkin hirveän lohdullista huomata ettei Teneriffa ollut muuttunut paljoakaan poissa ollessani. Se oli vielä ystävällinen, kaunis ja iloinen. Rakastuin joihinkin paikkoihin uudestaan, huomasin edelleen inhoavani brittituristeja ja onnistuin huomaamaan että Puerto de la Cruz onkin itse asiassa mielenkiintoinen eikä ainoastaan vanhoille ihmisille sopiva paikka. Teneriffa tulee varmasti jatkossakin olemaan se saarista paras.

Mikä ihaninta, matka sinne kasvatti meidän suomalaisten tiimihenkeä ja antoi meille mahdollisuuden tutustua rauhassa paremmin toisiimme. Motivaatio takaisin Gran Canarialle tullessa olikin ehkä juuri tuon jälkeen paljon korkeampi. Tästä tulee hyvä kausi.

Luoja, lukemattomien blogimerkintöjen listalla on jo lähes kuusisitaa merkintää. MILLOIN mulla on muka aikaa lukea ne kaikki?!